Tiina Nevanperä: Sense & Sensibility – Kokemuksen tutkimus
Galleria Huuto Jätkäsaari, Projektitila
22.8.-31.8.2014
Avajaiset ja ohjelmaa torstaina Taiteiden yönä 21.8. klo 18-. Tervetuloa!
Olen tutkinut työskentelyäni ja maalauksiani kuin kulkisin vieraalla maalla. On kuin minut olisi käännetty lukemattomia kertoja ylösalaisin. Kuin teokseni olisivat pullahtaneet ulos sisuksistani ja kiertyneet auki kerta toisensa jälkeen, paljastaen loputtoman outoutensa ja vierautensa. Kuviot ja rytmit ovat muuttuneet lukuisten raaputusten, poispyyhkimisten ja peittämisen jälkeen kaleidoskooppimaisesti. Töitteni perustaa on ollut vaikea määritellä. Huomaan, että ilmaisuni kömpelyys on muuttunut voimaksi ja riittämättömyyden tunne eteenpäin ja kohti tuntematonta johtavaksi haluksi löytää tyydytystä omasta työstä. Monesti tunnen häpeää ja työni kauhistuttavat minua. Samalla olen muuttunut itselleni alastomaksi. Toisinaan on jopa kärsimys nähdä itseni töistäni. On kuin työni tulisivat liian lähelle ja avaisivat katkeamattoman kuilun itseni ja niiden välille, kuilun jota kuljen edestakaisin. Häpeän tunne on seurannut työskentelyäni alusta asti. Häpeä ja kärsimys liittyvät hyväksytyksi tulemiseen. Kenen hyväksyntää sitten haen, itseni vai toisten? Kysymystä häpeästä voi lähestyä myös pelon kautta. Olen ajatellut, että pelko on yksi keskeinen maalausteni aihe.
Toisinaan olen kokenut tunnun täydellisyyden ohikiitävästä ja katoavasta hetkestä. Tyydytyksen tunne voi tuolloin koskea niin valmista työtä kuin hyvin sujunutta tai muutoin antoisaa maalausprosessia. Tällaisina hetkinä tunnen todella eläväni.
On totta, että jokainen teokseni on epätäydellinen. Mutta vaikka ei ole olemassa arvoasteikkoa, jolla voisin mitata maalaamiani töitä, huomaan analysoivani sekä niitä että itseäni töitteni kautta. Työskentelen, en vain maalatakseni mestariteoksen, vaan tunteakseni itseni työssä, tunteakseni kuinka materiaalien käsittely ja ruumiini liikkeet yhtyvät kokemukseksi, minun kokemuksekseni. Kenenkään toisen kokemus ei voi mitenkään kelvata minulle.
Istun tuolillani nuhraantuneet maalausvaatteet päälläni. Tuijotan keskeneräistä työtä, joka nojaa seinää vasten. Kaksi muuta makaavat lattialla. Siemailen teetä. Tuijotan työtä kuin jotain tuntematonta totuutta, jonka sylissä makaan: suuri illuusio. Vastaansanomaton voima, tunne, ajatus syntyy ruumiissani ja kehottaa jatkamaan työtä maksamakkara-värillä. Toinen ääni pääni sisällä toitottaa: mieti vielä, maksamakkara vaikuttaa kaikkeen ympärillä olevaan. Henkäisen syvään. Kohottaudun tuolilta. Menen ja sekoitan maksamakkaran ja alan kiivaasti sivellä sitä kankaalle peittäen alla olevan ylikypsän banaanin värin. Onko väärin antaa ”asialle” väri? Maalauksessahan ei ole yksinomaa kyse väristä, vaikka minuakin väitetään koloristiksi. Ja toisaalta väri on lukematon määrä asioita: muotoa, voimaa, rytmiä, tunnetta, älyä, tuoksua, jännitettä, kontrastia, suhteita, mutta ennen kaikkea valoa.
Aloitin taiteellisen tutkimukseni, koska taiteellinen toimintani ja siitä nousseet kysymykset, eritoten riittämättömyyden ja epätäydellisyyden tunne, sekä lopulta niiden ympärille kietoutuneet teemat, näyttäytyivät vaatimuksena aloittaa tutkimus. Tutkimukseni alkumetreillä ajattelin, että etenin vailla mitään johdonmukaisuutta. Vähitellen levottomuus ja sekavuus ovat kuitenkin saaneet väistyä ja olen oppinut ajattelemaan tunteella. Mutta edelleen mietin: kuinka voin olla varma, etten mene harhaan? Harhaan kulkeminen, kaoottisuus ja epävarmuus ovat seuralaisiani työskentelyssäni, tällä polullani jota kuljen. Toisaalta epäonnistuminen on välttämätöntä, jotta voisin joskus tuntea onnistuneeni. Onnistuminen kertoo minulle siitä, että jokin aiempi vaikeus on voitettu. Maalaus ilmeneekin minulle empatian paikkana.
Näen kaiken, mitä olen tehnyt, tuntenut ja ajatellut tutkimukseni kuluessa, ja en näe. Kaikki mitä olen tehnyt viimeisten vuosien aikana levittäytyy eteeni: eksymistä, mielettömyyttä ja täydellistä tietämättömyyttä. Yritän eteenpäin tuntematta päämäärää, hapuilen puolihämärässä tietämättä, mihin tutkimukseni ”se jokin”, ydin on kätketty. Kulkuaan on äärimmäisen vaikea ohjata. Tutkimukseni on minulle henkilökohtainen, pelaan henkilölläni koko ajan. Kuka olen silloin kun maalaan – olen piilosilla itseni kanssa. Tutkimukseni etenee kuin Peili-leikki, sen tavoitteena on päästä peiliksi peilin paikalle. Peilin on aina oltava rehellinen, vaikka kyseessä on leikki ja fantasia.
Työskentely on itsensä ilmaisemista. Myös tutkimus on ilmaisemista. Ilmaisu on väistämätöntä. Tutkimukseni metodi on syntynyt tutkimukseni kuluessa taiteesta käsin. Tutkimusasenteeni ei tunne taiteen ja tieteen välisiä rajoja. Tutkimukseni jakaantuu kahteen osaan: taiteelliseen osaan ja teoreettiseen osaan, mutta niiden rajapinta on hämärä. Tutkimukseni taustalla on myös koko ajan kulkenut kysymys, mitä on tutkimus? Näyttelyssäni Galleria Huudon projektitilassa avautuu yksi mahdollisuus lähestyä kokemuksen tutkimusta.
Kiitän ohjaajaani Mari Rantasta ja ystäviäni heidän tinkimättömästä tuesta tutkimusmatkallani.
Tiina Nevanperä on tohtorikoulutettava Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Taiteen laitoksella.
24.8.2014 Maalatessani etenen askel askelta. Etenen, enkä tiedä vielä mihin. Mitä loistavin tilaisuus tutkimiseen: maalaaminen on tietoisuutta loputtomista mahdollisuuksista. Tämä ei ole kuitenkaan mitenkään ahdistavaa, vaan herättää minussa loputtoman uteliaisuuden ja tiedon janon. Maalauksen pääsisältö ei ole aineellinen taideteos, jokin kuvituksen kaltainen, vaan mittaamattomaksi ja abstraktiksi muuttunut kokemuksen ja materiaalin tuntu juuri tässä ja tällä hetkellä. Maalaaminen on todistus kaiken äärettömyydestä ja siitä sillä on todellakin ja vuosituhansien ajoilta paljon kerrottavaa. Jokaisella maalarilla on oma koordinaatistonsa, jokin sisäinen navigointisysteemi, omat laatuvaatimuksensa, mutta silti maalaaminen on jatkuvassa epävarmuudessa elämistä eikä sitä voi koskaan kokonaan hallita. Mitään valmista uraa ei ole. Toivon, että herkkyyteni ei koskaan katoa.
26.8.2014 Saapuminen työhuoneelle ja maalaamisen aloittaminen saa minut oikeaan tunnelmaan, työn tunnelmaan, ei haittaa vaikka elämässä muuten olisi meneillään vastamäki. Työ pitää otteessaan ja se on mielekästä. Ainoa pysyvä ongelma on päättää milloin työ on valmis. Maalaan kutakin työtä useita kuukausia, parhaimmillaan vuosi saattaa ylittyä yhden kanssa. Vaikka vihdoin jonain päivänä tuntuu siltä, että maalaus olisi nyt valmis, olen oppinut olemaan luottamasta tähän tunteeseen. Yleensä jo seuraavana päivänä työn keskeneräisyys lyö vasten kasvoja ja työtä on jatkettava. Keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden tunteen kanssa on täytynyt oppia elämään. Toisaalta maalauksen on oltava jossain vaiheessa valmis eikä epätäydellisyys tarkoita sitä, etteikö työ olisi toimiva. Lopulta minäkin osaan kyllä päättää, milloin työ on valmis. Kaikenlaisia kommervenkkejä siihen kyllä tarvitaan, kuten työn piilottamista joksikin aikaa. Koska kuitenkin jotain jää hampaankoloon, on seuraavassa maalauksessa pyrittävä vielä parempaan ja tyydyttävämpään tulokseen.
Tutkimuksen tekeminen omasta työskentelystä on haastavaa, mutta antoisaa. Tekijä-tutkijana minulla on suora kosketus siihen tietoon, joka minulla tekijänä, taiteilijana on. Joudun kuitenkin käyttämään välineitä, kuten päiväkirjaa, jotta voin tarkastella ajatuksiani ja tunteitani hieman etäämmältä. Päiväkirjan kautta on nousikin esille jotain yllättävää, minkä kautta tutkimuskysymykseni sai lopullisen muodon, ja johon olen keskittynyt ja hakenut tutkimuksen kautta vastausta. Se tieto, jonka on saanut työskentelyn kautta ja joka minulla on, on tietoa, jota ei ole opittu kirjoista, vaan se on opittu tekemällä, ei aina ehkä ole täsmällisesti sanallistettavissa. Tieto on kuitenkin syntynyt yksittäisestä kokemuksesta eikä yksittäistä voida sulkea pois kokemuksesta. 29.8.2014 Jos värejä ei olisi, miten minun kävisi? Maalauksessa värit muuttuvat ainemateriasta materiaaliksi, ja nyt tarkoitan, että niiden materiaalisuus muuttuu joksikin hyvin abstraktiksi, joka sitoo yhteen asioita. Värejä ei voi hallita käsitteellisellä tiedolla, vaan tiedolla, joka perustuu herkkyyteen, tuntuun ja kulloiseenkin kokemukseen. Kun tekee työtä värien kanssa, sattumaa ja ennustamattomuutta ei voi sulkea pois. Värit ovat yksi tekijä, joka kutoo meidät kiinni elämään, yksittäisinä yhteen. Värit sitovat sisäpuolemme ulkopuolelle ja ulkopuolen sisällemme. Mutta miten on silloin, kun on säkkipimeää? Hajoanko yhtenäiseksi massaksi ympäristön kanssa, muuttuuko yksittäinen yhtenäiseksi? Värit syntyvät tekemisessä, katselemisessa, kokemuksessa, muistissa, kosketuksessa, sateessa tai paisteessa, varjossa, yksittäisessä kokemuksessa suhteessa toiseen yksittäiseen. Tämä yksittäinen on meissä yhteistä, se minkä jaamme.
