Adolfo Vera
Ihminen ei voi enää odottaa ihmeitä, ei edes itseltään
7.2.-1.3.2020
Ymmärrämmekö enää toisiamme?
Ei riitä, että unelmoimme hyvästä maailmasta. Ellemme tarkastele kriittisesti arvokkaina pitämiämme asioita ja tee taustalla olevia ajatuksia näkyviksi, toisten ajatukset ottavat helposti vallan. Tällöin pyrkimys yhteisymmärrykseen voittaa helposti pyrkimyksen totuuteen, ja pyrkimys saada toisilta hyväksyntää, voittaa rehellisyyden. Seurauksena voi olla – kuten historia osoittaa – pahuuden humanisointi, jonka hedelmiin havahdutaan liian myöhään.
Simone Weilin ajatukset nousivat taiteilija Adolfo Veran mieleen, kun hän luki kesällä 2019 uhkauksista, joita kansallisarkiston johtaja oli saanut tutkimuksesta, joka koskee SS-joukkoihin 1941-1943 liittyneiden suomalaisten vapaaehtoisten todennäköistä osallistumista sotarikoksiin. Kyseessä ei ollut poikkeustapaus, vaan jo aikaisemmin oli tullut ilmi, että tutkijat, toimittajat, poliitikot, jopa tavalliset kansalaiset olivat saaneet osakseen painostusta ja pelottelua käsiteltyään tiettyjä teemoja julkisuudessa. Chilen pakolaisena vuonna 1973 Suomeen saapuneen Veran mieleen nousi elävästi yli 45 vuoden takaiset tapahtumat entisessä kotimaassaan: miten pikkuhiljaa rehellinen dialogi väheni ja demonisoimalla luotiin maaperää sotilasvallankaappaukselle.
Mikä on taiteen rooli? Mitä tapahtumista pitäisi ajatella? Voiko ihmisiä jotenkin herätellä? Vai vedänkö liian suoria johtopäätöksiä? Onko huolenaiheeni turha? Entä mitä pitäisi tehdä, jotteivät pahimmat pelot toteutuisi?
Eri nykytaidesuuntauksista vaikutteita saaneena taiteilijana Vera haastaa pohtimaan monimuotoisissa teoksissaan omaa rooliamme yhteiskunnan kehityksessä. Tavallisiltakin tuntuvat asiat voivat symboloida isompaa yhteiskunnallista kehityskulkua, kun vain avaamme silmämme näkemään – ja olemme valmiita myös pohtimaan, mitä oikeasti tarkoitamme käyttämillämme sanoilla ja kuvilla.