Sonja Salomäki:
Betonibrutalismin ihmeet ja kasvot kivessä
Galleria Huuto Jätkäsaari 2
7.5.–25.5.2014
Betonibrutalismin ihmeet ja kasvot kivessä
”Kaupunki on näyttämö, talot kulisseja elämän näytelmässä. Ne reunustavat katuja ja
toreja julkisivuineen, jotka ovat kuin kasvot, jotka ne näyttävät näytelmän esiintyjille,
kaupunkilaisille. Niinkuin teatterissa lavastus sopeutuu näytelmän henkeen, syntyy
julkisivu kuvastamaan oman aikansa näytelmää.”
(Kaupungin kasvot: Okkonen, Salokorpi)
Näyttelyn työt pohtivat rappion rumuutta ja kauneutta yhdistämällä kaksi toisistaan
etäistä arkkitehtuurin ja kaupunkiympäristön ilmentymää, joita erottavat aikakausi ja
muodot, yhdistävät pintojen harmaus ja patina.
Muutamat Pariisissa viettämäni kuukaudet viime vuosina ovat antaneet minulle
mahdollisuuden nähdä arkiympäristöni Itä-Pasilan vieraantuinein ja raikastunein
silmin. Aistit terävöityvät vieraassa ympäristössä ja saman hetkellisen terävöitymisen
voi kokea kotiin palatessaan.
”Lumisella sienellä olen pyyhkinyt aivoni, että Pariisi niihin piirtäisi uudet kuvat.
Vaikutelmat saavat vuotaa uuteen astiaan, uteliaaseen koeputkeen.”
(Hyvä, paha Pariisi: Matti Kurjensaari)
Paikoilla, patsailla, kulmilla ja aukioilla on omat muistonsa ja merkityksensä, liittyen
ihmisiin ja tapahtumiin.
Ehkä juuri historian ja menneiden tapahtumien läsnäolon tunnelman takia
viehäityin Pariisissa erityisesti Georges Cain-puiston happosateen ja
sammalen marinoimiin renesanssi-aikaisiin kivipatsaisiin.
Vanhojen veistoskasvojen moniselitteiset ja vivahteikkaat ilmeet aikojen takaa
tuntuvat hyvin inhimillisiltä ja lohdullisilta.
Pintojen homeisuus tai syöpyminen näyttää kauniilta vanhan arkkitehtuurin
ornamenteissa ja orgaanisissa muodoissa, kun taas Itä-Pasilassa parhaimmillaan
hätkähdyttävältä.
Homeen ja hyhmän muodostamat kuviot arkkitehtien mahdollisissa nelikulmioihin
perustuvissa perspektiivisommitelmissa ja kuiluissa kertovat omaa brutaalia
tarinaansa.
Arkkitehtuuri kuvastaa sitä yhteiskuntaa, joka sen toteuttaa. Arkkitehtuurin sanotaan
myös olevan elämän peili. Se ei ole pelkkä kulissi, vaan aktiivinen osallistuja,
myötänäyttelijä, suoranainen vaikuttaja, jota ei useinkaan tiedosteta.
Teosteni pohjamateriaalina ovat vaatteet, koska ihmiset ja arkkitehtuuri ovat
ainaisessa vuorovaikutuksessa, täyttyivät hyvän arkkitehtuurin kriteerit tai eivät.
Ympäristöä on vaikea kokea objektiivisesti. Oma keho, sielun ja ruumiin tila
vaikuttavat kaikkeen.
Mielentila ja ympäristö voivat suorastan yhtyä ihmisaivoissa.
Itä-Pasila on usein suoranaisesti lyönyt minua päin naamaa, yksityisasunnostani ulos
astuessani, erityisesti ei-vihreinä, harmaina aikoina, erityisesti ulkomailla oleilujen
jälkeen, väsyneenä tai huonotuulisena ja usein ihan ilman syytäkin.
