Hanna Saarikoski (s. 1978) maalaa häiritsevästi. Sarjallisuus tai tunnistettavan tyylin toistaminen ei sido hänen ilmaisuaan. Maalausten koko ja muoto vaihtuvat teoksesta toiseen. Hän maalaa sekä öljy- että akvarelliväreillä ja hallitsee kummankin tekniikan pystyen varioimaan tyylejä laidasta laitaan. Maalausjälki on tarkoituksenmukaista. Hän käsittelee pintoja aiheen mukaan, ja jälki saattaa jopa saman maalauksen sisällä näyttää useamman eri tekijän tuottamalta.
Saarikoski keskittyy maalauksiinsa yksilöinä. Niitä yhdistää hakeutuminen rajapinnoille. Rajapinnat ovat välillä hyvin konkreettisia, ikkuna jakamassa tilaa tai heijastuma peilissä. Vielä useammin rajapinta on kuitenkin kuvitteellinen hetki elämän ja kuoleman välissä. Tila tai aika, jolloin ihmisen olevaisuutta on vaikea määritellä.
Saarikoski käsittelee ihmisen kaikkein henkilökohtaisinta, alitajuntaa ja muistoja. Maalauksien tunnelmasta on vaikea saada otetta. Niissä on samaan aikaan sekä armeliasta lempeyttä että karmivuutta. Kuolema konkretisoituu teoksissa erilaisin tavoin. Se on toisaalta hidasta hiipumista, katoamista näkyvistä, pakenemista. Toisaalta se on vapautumista.
Teokset hyödyntävät kerrostuneita merkityssisältöjä säikähtämättä kliseeriskiä. Luuranko-orkesteri on aiheena niin monen kontekstin pyöristämä, että sen valjastaminen jälleen uuteen käyttöön sujuu liukkaasti. Luuranko on Saarikosken teoksissa enemmänkin kuolleen ihmisen metafora kuin kuoleman symboli. Se on maalauksissa läsnä hyvin elävänä. Maalausten konkreettinen aihe on kuvan muodon saanut muisto, mutta vahvan taustalatauksen vuoksi luurankoja pystyy katsomaan myös esimerkiksi populaarimusiikin tähtilegendojen kavereina tai meksikolaisten vainajien muistopäivärituaalihahmoina.
Veikko Halmetoja
