Kimmo Kumela
Kimmo Kumela työskentelee uusissa teoksissaan yhtä paljon lisäten kuin poistaenkin. Teoksillaan hän pyrkii lähestymään jotain vaikeasti ilmaistavaa, jotain joka vaatii pohdintaa, aktiivisuutta, ja vastavoimaa:Kumela ottaa kantaa maailmamme moninaisuuteen.
Helene Schjerfbeck kirjoittaa Einar Reuterille 13.9.1918 “Muistattehan Goyan, vanhana hän maalasi joka ilta päivä samalle norsunluulevylle ja pyyhki iltaisin maalauksen pois maalatakseen samalle levylle jälleen seuraavana päivänä.” Myös Schjerfbeck itse maalasi, poisti ja maalasi jälleen. Taiteilija joka on kykenevä tuhoamaan voi myös muuntaa ja uudelleenmuotoilla.
Kumela haluaa kiinnittää huomiomme visuaaliseen vuorovaikutukseen: rakenteisiin ja konventioihin joihin opimme uskomaan ja joita opimme pitämään itsestäänselvyyksinä. Konkreettisella, todellisella pinnalla tapahtuu illuusio. Illuusion luominen on ”valhe”.
Suuri valokuva, joka esittää auringonlaskua ja palmuja vastavalossa – paratiisi. Kumelan tapa näyttää todellisuus on intiimiä keskustelua itsensä kanssa. Samalla paperille jää jälkiä ja merkkejä; todistusaineistoa joka konkretisoi käsitteellisen. Pintaan Kumela kirjoittaa kirjeen muodossa omaa tarinaansa; viestiä toiselle. Hän reflektoi ja organisoi ajatuksen ja tunteen monimutkaista, rationaalista ja irrationaalista yhteistoimintaa, jossa näkeminen ja ymmärtäminen sulautuvat yhdeksi.
Kynä on maalikynä, jossa on mustaa väriä. Kumela maalaa silueteiksi sanomalehdistä valitsemiaan kuvia, joissa saattaa esiintyä esim. työläisiä tai verisiä katuja, aseita ja sotaa. Paradoksaalisesti hänen teoksissaan peitetty muuttuu näkyväksi. Muuttaessaan yksittäiset tapahtumat yleisiksi toimivat ylimaalatut ihmiset anonyymeinä merkkeinä yleisestä. Se, mitä kuvissa tapahtuu, ei ole ainutkertaista vaan toistuu samankaltaisena eri puolilla maailmaa. Aiemmin Kumela käytti peittämiseen valkoista maalia. Nykyisin hän käyttää mustaa. Oman tulkintansa maailmasta hän kirjoittaa suoraan sanomalehtitekstin päälle, verhoten sen samalla lukukelvottomaksi. Ainoastaan osia tekstistä jää lukukelpoiseksi.
Kumela kutsuu teosta hiilipiirrokseksi. Se on kirjan muodossa ja seuraa paljastamisen ja peittämisen käänteistä logiikkaa: Kirja jonka sivuilta teksti on täysin peitetty hiilellä ja toinen jossa teksti on ylikirjoitettu vaikeasti luettavalla tekstillä – Kumelan omalla. Alkuperäinen teksti säilyy Kumelan teoksissa kätkettynä. Kieli ja kielioppi pitävät sisällään molempia; traditiota ja maailmankatsomusta. Miten Kumela suhtautuu sääntöihin? Kieleen? Kulttuuriseen käytäntöön? Sopivuus, rytmi ja tyyli ilmaisevat omaa erityisyyttään ja järjestelmän mahdollisuuksien yksilöllistä käyttöä. Samalla ne sisältävät myös kuvan itsestä.
Marina Ciglar
(suom. Tapio Tuominen ja Kimmo Kumela)
Heikki Veijola
“Ennen sä maalasit jotain mikä oli, nykyään sä maalaat sitä mikä on pois. Näin mä sen näkisin…”
“Joo, hyviä abstrakteja – hyppäävä kettu, kerrostalo ja keväinen peltomaisema…he he he…”
“Vähän ehkä häiritsee kun tota punasta on näissä kaikissa tollai.”
“Joo, on se mennyt eteenpäin.”
“Älä vedä tota tukkoon, se on raikas.”
“Tohon reunaan vaan paksusti värii ja sit kynsillä raavit…”
“Niin, joo… mut kyllä mä pidin enemmän noista sun aikasemmista… Mut joo.”
