”Työnsin käteni multaan. Se oli viileää ja kaivautui saman tien kynsien alle. Kukkien terälehdet putoilivat kämmenille, join vettä kaivolta, nurmi oli leikattu ja tuntui jalkapohjissa sametilta. Juoksin laiturille ja työnsin pojan alas, en muista hänen nimeään. Ei, se olikin toinen kerta. Vaelsin joutomailla, kuvittelin nuotion. Olin kuullut siitä. Leikin mielikuvitusystäväni, kaksoisolentoni kanssa. Hän oli ihan niin kuin minä. Emme puhuneet koskaan, ei tarvinnut. Löin päätäni kivellä, halusin tietää miten paljon uskallan. Nostin kiven korkealle pääni päälle, päästin irti. […] Sitten myöhemmin, olin tyhjä.”
-ote teoksesta ”Kirje Isälleni”
Näyttely ”Päivän Hulluus” on osa maisterin opinnäytetyötäni Kuvataideakatemiaan. Näyttelykokonaisuus sisältää valokuvia, videoita ja tekstin nimeltä ”Kirje Isälleni”. Näyttelyn teoksia yhdistää löyhästi toisiinsa poissaolon tematiikka: ihmishahmot on leikattu valokuvista pois, äidin kasvot ovat kadonneet, kaksoisolennot eivät kohtaa toisiaan, isä on kuollut.
”Päivän Hulluus” (alkuperäisteos ”La folie du jour”) on myös Maurice Blanchot:n kirjan nimi. Näyttelyni ei kuvita hänen tekstiään eikä viittaa siihen suoraan. Blanchot:n kirja on sairaskertomus, jossa päähenkilön näkökyky on vioittunut. Tarinan etenemistä leimaa sen hajanaisuus ja repaleisuus. Kuitenkin kaaoksen keskellä kirjan subjekti huomaa yllättäen olevansa myös onnellinen.
Vaikka Blanchot:n kirjan nimi päätyi näyttelyni nimeksi puolivahingossa, voi joitakin yhtymäkohtia ja kaltaisuuksia löytää. Kertomukseni ei tarjoa kuvien aukkojen täytteeksi eheää, loogisesti etenevää tarinaa. Se on pikemminkin kehys, tai lukutapa, jonka viitoittamana teoksia voidaan katsoa. Lisäksi, omassa suhtautumisessani ”hulluuteen”, oli sitten kyse sanan arkisesta käytöstä tai mielenhäiriöstä, ei ole kyse ihailusta romanttista luovaa hulluutta kohtaan. Mielestäni hulluus ei ole vain yöllistä, salaperäistä tai haluttavaa. Se on häiritsevää, maanista, lamaannuttavaa ja luovuuden tielle tulevaa. Näyttelyni teokset eivät käsittelekään niinkään hulluutta, vaan kriisin jälkeistä tilaa, muistamisen mahdottomuutta ja kuvittelulla ja unilla täydennettyä tyhjyyttä
