Henna Aho
Satakieli ja lasipilli
Galleria Huuto Jätkäsaari, Jätkä 2
5.8.-20.8.2017
Kerran päivässä muuriin avautui aukko, ja se aukipysyminen kesti noin tunnin verran. Tällöin astuin ulos ja kävelin alas mäkeä kaupalle. Ulosmenemisestä ja siellä olemisesta en osaa jälkeenpäin hahmottaa muuta oleelliselta tuntuvaa kuin sen, että muistan auringonvalon polttavan kirkkauden. Ja epävarmat askeleet mäkeä takaisin ylös, takaisin muurin taakse, luolaan…. kutsun sitä nykyään luolaksi. Kosteaksi ja harmaaksi paikaksi, jota hallitsivat loputtomat käytävät ja loisteputkien valo.
Puheeni ei tullut ulos normaalisti, lauloin omia sävellyksiäni, kerroin tarinoita, joilla ei ollut uskottavaa järjestystä tässä ihmisten todellisuudessa. Jutut oli kuitenkin ladattu täyteen merkityksiä ja tunteita, joskin nimeämättömiä, sillä kykyni hahmottaa edes lauseenmittaa, ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyt. Näin jälkeenpäin, puhe ei ole vieläkään täydellistä, ei edes sinnepäin, mutta pystyn jo sanomaan lintu tai kukka tai lasipilli.
Joidenkin kuukausien, vai vuosienko, jälkeen huomasin, että muurin lävitse pystyy hengittämään. Tämä tapahtui silloin, kun löysin muurin seinään upotetun lasipillin, jonka toinen pää oli minun puolellani, ja toinen pää muurin ulkopuolella. Aluksi en osannut käyttää sitä, mutta pikkuhiljaa aloin puhaltaa siihen ja sen jälkeen vetää myös henkeä, mikä johti hengittämiseen.
Lopulta löysin myös satakielen, jonka laulu oli vielä sulosointuisempaa kuin omat sävellykseni. Se houkutteli minut sanomaan lauseita, joissa sanat olivat oikeassa järjestyksessä. Näin myöhemmin ajateltuna asumukseni… kuinka sen nyt sanoisin, ei ollut terveellinen, mutta perustarpeet tuli silti tyydytetyksi. Laulu ja hengittäminen.
Luola on edelleen mäen päällä. Katselen sitä alhaalta, kaupalta kaihoisasti, mutta se ei ole enää minun luolani. Olen istuttanut sen ympärille kukkia, naamioidakseni sen tavalliseksi kukkulaksi. Jokapäiväinen tapani on viedä kummulle matoja ja kotiloita, jotta satakieli saa syötävää.
…
Näyttely kertoo sodasta elämän ja kuolemisen välillä sekä elämästä sellaisena, kun on kuin kuollut mutta silti elossa. Kun elämänilo ja toivo on annettu/otettu pois, ja vartalo, lihaa ja luuta, jatkaa kulkuaan normaalissa todellisuudessa. Iän myötä kysymykset ovat muuttuneet yksinkertaisemmiksi/monimutkaisemmiksi, mutta silti, kaiken takana oleva eräs peruskysymys säilyy muuttumattomana; joudunko helvettiin, kun kuolen.
Teema konkretisoituu metaforisina kuvauksina sairaalassa elämisestä. Näyttely koostuu suurista maalauksista, jotka on vapautettu kiilapuista. Ne on poistettu suorien kulmien hallitsemasta struktuurista. Jollen voi vapauttaa omaa elämääni tiukasta kontrollista, niin ainakin työni voin. Eläköön vapaana roikkuvat nahat. Maalausten tekniikka on pääasiassa akryyli, mutta mukana on myös kollaasia ja tussipiirustusta.
Henna Aho (s.1977 Turussa) on taidemaalari ja taidepedagogi. Hänellä on ollut näyttelyitä mm. Wäinö Aaltosen museossa, galleria Katariinassa, taidekeskus Mältinrannassa, galleria Aarnissa ja galleria Koneessa. Hänen töitään on Wäinö Aaltosen museon sekä Valtion kokoelmissa. Hän on valmistunut Turun Taideakatemiasta sekä Taideteollisesta korkeakoulusta.
Henna Aho
henna.aho(at)gmail.com
www.hennaaho.wordpress.com
