Taide syntyy katsojan ja tekijän välisestä sanattomasta sopimuksesta: taiteilija esittää jotakin ja katsoja eläytyy esitettyyn. Jos toinen osapuoli on vastentahtoinen, sopimusta ei synny. Taiteen tuhoaminen onkin eräs helpoimmista asioista elämässä: ei tarvitse kuin sulkea silmänsä.
Taiteen merkityssisällöt ovat yksilöllisen kokemuksen varassa. Taidetta ei saa tilille oikeassa tai väärässä olemisesta, sillä totuudellisuuden kriteerit ovat katsojan itse päätettävissä. Sekin kuuluu sopimukseen.
Kysymys on siis aina dramaturgisesta konstruktiosta. Taiteessa myös rehellisyys ja suorapuheisuus ovat näytelmää, rooleja muiden mahdollisten roolien joukossa. Kun taiteilija astuu esiin, hän näyttäytyy roolihahmona. Tästä syystä hänellä on oikeus huiputtaa katsojaa, jopa valehdella päin naamaa. Caveat emptor: katsoja varokoon.
On tapana ajatella, että taide ilmentää tekijänsä persoonaa, että teokset pulppuavat jostakin uniikista sisäisen totuuden lähteestä ja väriaineena on aito sydänveri. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä tekijä pakenee taidettaan. Taide on myös teeskentelyä. Esiripun laskeuduttua on aika mennä kotiin.
Superego-näyttelyn taiteilijat eivät pelkää taiteen näyttämöllistä luonnetta. Heidän työskentelyssään dramaturginen lähestymistapa on aivan keskiössä. Superegolaiset lavastavat tilanteita ja ristiriitoja, astuvat näyttämölle ja puhuvat minä-muodossa, mutta eivät omasta henkilöstään. Heille taide on tutkimusmatkaa mielen tiloihin ja minuuden ulottuvuuksiin, yhtäältä yksilöyden essentiaa ja toisaalta yksilön ja yhteisön suhteita kartoittava reflektiivinen projekti, jossa roolit ja näkökulmat vaihtelevat yllättäen.
Moniselitteisyys, merkitysten häilyvyys ja kerroksellisuus, naamioiden taakse kätkeytyminen on heille ominaisempaa kuin suorasukainen tunnustuksellisuus. Taiteilija voi rakentaa tarinaa persoonallisuutensa eri puolia roolittaen ja roolihahmoina hyväksi käyttäen. Tarinassa voi olla protagonisti ja antagonisti, mutta taiteilija ei väitä itse olevansa kumpikaan näistä. Hän on kertoja, ei saarnaaja.
Heta Kuchka nakertaa parisuhdeihanteen kulissia sisältäpäin, kun juhlan aiheeksi nouseekin epävarmuus. Muuttuuko hääkuvan sanoma, jos miehiä on liian monta?
Johanna Lecklinin dokumentaristinen teos näyttää otteita eurooppalaisen suvaitsevaisuuden realiteeteista maahanmuuttajataiteilijan näkökulmasta.
Erkka Nissinen tekee itsestään tietokoneella perverssiä pilaa ja näyttää kieltään digitaalisen populaarikulttuurin jäykille roolihaarniskoille.
Jaakko Rustaniuksen mummon kammarissa suomalainen rasismi kohtaa itsensä.
Riiko Sakkinen rakentaa puhtaudesta muuria ihmisten välille.
Elina Salorannan intensiivisessä ja elokuvallisessa teoksessa ihmiset etsivät toisiaan omista mielikuvistaan, muistoistaan, unen ja valveen rajamailta.
Superegon taiteilijat asettavat työssään tulkinnoille alttiiksi elämänkokemuksensa ja maailmankuvansa ristiriitoineen ja epäilyksineen. Superego on minuuden teatteria, mutta kuka on ohjaaja? Moraalinen aisti, omatunto, yliminä?
