Galleria Huuto

Olin saanut idean rikkonaisesta vetimestä nähtyäni sellaisen vanhan, veturi-mallisen vetimen jossain irrallaan olevana. Se oli kuhmuinen ja patinoitunut lukuisten kosketusten jäljiltä. Se ei ollut enää kiinni missään, minkä olisi voinut avata tai mitä olisi voinut kantaa. Se oli vailla alkuperäistä merkitystään, toimestaan vapautettuna.

Muoto ja idea viehättivät sen verran, että tein kahvasta ensin lisäosan erääseen veistosprojektiini ja sen jälkeen toteutin aiheesta vielä massiivisemman version näyttelyyn Rauman Taidemuseoon. Korostaakseni kahvan merkitystä vajaatoimisuuden symbolina viritin sen seinämälle roikkumaan puolittain irronneeseen asentoon vain yhden kiinnikkeen varaan jääneenä. Niin tulin keksineeksi Ruuvit.

Valmistin Ruuveja ensin vain muutaman – mitä nyt vetimen kiinnittämiseen tarvitaan. Yhden pitämään objektin seinässä ja kolme lattialle lojumaan kiinnityksistään irronneina. Sitten Ruuveja alkoi syntyä lisää kuin itsestään. Aloin nähdä yksittäisen, mitättömän osan uudessa valossa, symbolina pienen tekijän merkityksestä isossa kokonaisuudessa. Aloin jopa nähdä Ruuveissa, joita valmistin yhä kiihtyvällä tahdilla jo miltei sarjatuotantotahdissa, yksilöllisiä piirteitä, kuin sormenjälkiä, jotka olivat normaalien torxien ja ristipäiden paikalla. Ruuveissa on myös kierteinen rakenne, havaitsin. Aivan kuin dna:ssa, toki vain yksöiskierteisenä. Värjäsin Ruuveja eri menetelmin, liitin niitä valamalla yhteen absurdeiksi elementeiksi, etsin toimimattomuuden ydintä. Käsittelyssäni tekninen perustarvike oli saanut uudet piirteet ja mittasuhteet, mutta oli myös menettänyt juuri ne ominaisuudet, mihin se alun perin on suunniteltu. Näillä Ruuveilla ei todellakaan ruuvailla mitään kokoon.