Oula Salokannel
Vanhat portaat, uudet askelmat
Galleria Huuto Jätkäsaari 1
20.4.–5.5.2013
AUKIOLOAJAT VAPPUNA: ti 31.4. avoinna klo 12-16, ke 1.5. suljettu.
Rakentamaani teoskokonaisuutta voisi hyvin luonnehtia ”kevätnäyttelyksi”. Näyttelyajankohdan lisäksi tästä toki viestii se, että esillä on monia kevään merkkejä tai vähintäänkin viitteitä, kuten kuva auringon valossa kuivuvasta purkujätteestä. Vakavampaa tematisointia on silti kannattavaa harjoittaa molemmat silmät vähintäänkin raollaan. Kevätnäyttelyni kohdalla vieläpä erityistä varovaisuutta noudattaen – nyt liikutaan todella heikoilla jäillä. Nimittäin, kaikki työskentelyni kuvien kanssa liittyy aina olennaisesti kevääseen. Vaikka kyseessä olisikin omanlaisensa näyttely keväästä, hahmottuu teoskokonaisuudesta silti ennemminkin muita teemoja, joiden välittymiseksi tarvitaan sekä kevät että näyttely.
Kevät toimii ikään kuin välineenä, joka rakentuu monenlaisista ajankuvista ja yksilöllisistä reiteistä pettävällä hankikannolla. Kevään taajamahistorialliset kuvastot, kuten erilaiset genret ja puhetavat, avautuvat käytettäessä moneen suuntaan; samalla ne kuitenkin pyrkivät asettamaan tulevaisuuden näkymän ja -odotuksen. Ajalliselta intensiteetiltään kevään käsite onkin ehkäpä poikkeuksellisen vahvaksi latautunut yhdistelmä. Liitetäänhän kevääseen tavallaan myös jonkinlainen ”vaikuteympäristön” tai ”tunnepuolen” ylikuormitus, häiriötila ja ”herääminen”. Kevätaika ilmenee näin metaforana epävarmuuden nimeen vannovalle elämänasenteelle: haavoittuvalle katseelle, uhkakuvalle ja keskeneräisyydelle, kaksiteräiselle miekalle ja ikuiselle tulemiselle. Tätä kirjoittaessani eletään maaliskuun puoliväliä, aurinko paistaa täydeltä terältä. Kuvatessa hanki on puhki palava.
Työni keskiössä on ajattelun kuvallinen luonne, niin sanottu kuvaksi tulemisen dynamiikka, kuvan ja ajan suhde. Ajankäyttö tai -kulku vertautuu ajatteluun jatkuvana “ilmaantumisena” tai “kuvaantumisena” – kuvaksi tulemisen dynaamisena jatkumona. Pyrin jännittämään kuvan erilaisten kerrontaperinteiden välille, tähän kuvaksi tulemisen tilaan. Kokemukselliset ulottuvuudet – havainnon ja muistin välityksissä todentuva ”kuvan aika”, sekä virtuaalinen ja kerrostuva, poliittisesti merkitsevä ”ajankuva” – ovat olemassa ainoastaan toistensa kautta, ja vain toisilleen. On jännittävä ajatus, että ajallisuus voi lopultakin olla jotain lähes konkreettista, kuten esimerkiksi lämpöpatteri. Tai ikkuna.
Ymmärrän kuvan aktiivisesti aikaa tuottavana varantona. Mitä tapahtuu ajalle siellä, missä sen resurssit pienenevät? Mitä saadaan aikaiseksi silloin, kun kuvien moneus korvautuu yhdellä kertaa, yhdellä ”maisemalla” tai ”visiolla”, valtanäkemyksellä? Tai silloin, kun siivouksessa hävitetään se, mille ei nähdä käyttöä, syytä eikä aihetta. ”Ajanmukaistuksessa” varjoisat tienpätkät valaistaan ja villiintyneet tontit käännetään, aivan kuin kyseessä olisi saastuneen maa-aineksen puhdistus. Muuttuuko aika ohueksi tai pitkäksi, loppuuko viimeisiltä aiheilta perusta ja musta multa? Kuvantekeminen voikin tarkoittaa eräänlaista vastarintaa nykyisyydelle, siis ”toisen ajan” tuotantoa, jatkumon kannattelua. Kokonaiskuvan kestämättömyys voi johdattaa katseen tarkkaamaan vaikkapa kipsilevyn reunaan ja sieltä edelleen materiaalissa mieltyviin käsitesisältöihin – materiaalit kun ovat myös osa esimerkiksi sitä asuinalueidemme historiaa, jossa kevättalven siivouksiin, sanoihin ja tekoihin liittyy alati uusia kuvia.
oulass(at)gmail.com
www.oulasalokannel.net
